Hyvinvointialueiden rahoitus perustuu suurelta osin valtion rahoitukseen sekä osin asiakas- ja käyttömaksuihin. Valtion rahoitus koko maan tasolla kullekin varainhoitovuodelle perustuu hyvinvointialueiden edellisen vuoden laskennallisiin kustannuksiin, joita korotetaan vuosittain arvioidulla palvelutarpeen ja kustannustason kasvulla.
Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen tarpeen arvioitu kasvu otetaan huomioon etukäteen sosiaalimenojen analyysimallin (nk. some-mallin) laskennalliseen arvioon perustuen 80 prosenttisesti. Rajoitusta ei sovelleta uudistuksen kahtena ensimmäisenä vuonna.
Rahoituksen tarkistuksessa otetaan myös huomioon hyvinvointialueiden mahdolliset uudet tehtävät. Tämän lisäksi hyvinvointialueiden rahoituksen taso tarkistetaan jälkikäteen siten, että laskennalliset kustannukset eivät erkane todellisista kustannuksista. Siirtymäkauden kustannuksia varten some-mallin kautta muodostettuun palvelutarvearvioon lisätään 0,2 prosenttiyksikköä vuosina 2023–2029.
Hyvinvointialueiden rahoitus on yleiskatteista, ja se jaetaan hyvinvointialueille laskennallisten kriteerien perusteella. Yleiskatteinen rahoitus määräytyy suurelta osin hyvinvointialueiden sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen tehtävien palvelutarvetta ja olosuhdetekijöitä kuvaavien tekijöiden kautta. Tämän lisäksi osa rahoituksesta määräytyy asukasperusteisesti sekä hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen kriteerin kautta.
Hyvinvointialueella on oikeus saada lisärahoitusta sosiaali- ja terveyspalvelujen ja pelastustoimen palvelujen turvaamiseksi, jos myönnetyn rahoituksen taso muutoin vaarantaisi niiden järjestämisen.
Hyvinvointialueilla ei ole verotusoikeutta uudistuksen voimaantullessa.
Valtion rahoitus hyvinvointialueelle on laskennallista ja yleiskatteellista. Se tarkoittaa, että hyvinvointialue päättää itse rahoituksen kohdentamisesta eri toimintoihin.
Hyvinvointialueiden laskennallinen rahoitus perustuu valtaosin alueen asukkaiden sosiaali- ja terveydenhuollon palvelutarpeisiin, ja siten rahoituksesta valtaosa on tarveperusteista.
Hyvinvointialueiden suurimpana rahoituskriteerinä on THL:n tutkimukseen perustuva sote-palvelutarvekerroin, jonka perusteella määräytyy noin 80 prosenttia hyvinvointialueiden yleiskatteisesta rahoituksesta. Rahoitus huomioi näin erot maakuntien ikärakenteessa, sairastavuudessa ja sosioekonomisissa tekijöissä. Asukasperusteisuuden kautta myönnetään noin 14,6 prosenttia rahoituksesta.
Noin 4 prosenttia rahoituksesta määräytyy hyvinvointialueiden olosuhteita kuvaavien tekijöiden perusteella. Näitä ovat vieraskielisten, ruotsinkielisten, saamenkielisten (saamelaisten kotiseutualueen kunnissa asuvat) ja saaristossa asuvien asukkaiden lukumäärä sekä hyvinvointialueen asukastiheys.
Lisäksi rahoituskriteerinä on hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen kerroin (hyte-kerroin), joka sisältää erilaisia terveyden ja hyvinvoinnin edistämistä kuvaavia indikaattoreita.
Laskennallisen rahoituksen kriteerit huomioivat paitsi hyvinvointialueiden erot palvelutarpeessa myös muissa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen kustannuksiin vaikuttavissa tekijöissä mahdollisimman laajasti.
Rahoituksen muutosta nykytilaan verrattuna selittää suurelta osin se, miten kunnat ovat nykyisin rahoittaneet sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut suhteessa hyvinvointialueen väestön laskennallisiin tarpeisiin. Jos hyvinvointialueen kuntien toteutuneet kustannukset alittavat hyvinvointialueen väestön laskennallisen palvelutarpeen, alue saa enemmän rahaa kuin nykyisin. Vastaavasti, jos hyvinvointialueen kuntien toteutuneet kustannukset ylittävät väestön laskennallisen palvelutarpeen, alue saa vähemmän rahaa kuin nykyisin.
Hyvinvointialueiden rahoituksen pohjan muodostavat kunnilta siirtyvät sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen kustannukset. Ensi vaiheessa hyvinvointialueilla ei ole verotusoikeutta.
Uudistuksen voimaantulovuonna siirrytään suoraan täysimääräiseen laskennalliseen rahoitusmalliin, jolloin tarvetekijöiden muutos otetaan heti huomioon täysimääräisesti. Palvelutarpeen arvioitu kasvu huomioidaan kahtena ensimmäisenä vuotena täysimääräisesti ja vuosina 2023–2029 some-mallin mukaiseen palvelutarvearvioon lisätään 0,2 prosenttiyksikköä.
Siirtymävaiheessa muutosta kunnilta siirtyvien kustannusten ja hyvinvointialueiden laskennallisen rahoituksen välillä tasataan siirtymätasauksella, joka huomioi laskennallisten kustannusten mukaisen rahoituksen ja hyvinvointialueen kuntien toteutuneiden kustannusten välisen erotuksen.
Siirtymätasausta maksetaan portaittain aleneva määrä vuodesta 2023 vuoteen 2029, jolloin rahoitustason erotusta tasataan maksimissaan +200 ja -100 euroon asukasta kohden. Tämän jälkeen mahdollinen jäljelle jäävä rahoituksen erotus maksettaisiin toistaiseksi pysyvänä siirtymätasauksena.
Hyvinvointialueille maksetaan osa tammikuun 2023 yleiskatteisesta rahoituksesta ennakollisesti jo vuoden 2022 joulukuussa. Hyvinvointialueille syntyviä mahdollisia tilapäisiä ja pysyviä muutoskustannuksia sekä niiden huomioimista rahoituspohjassa tarkastellaan jatkovalmistelun yhteydessä.
Yksittäisen alueen perimät asiakasmaksut, tutkimusrahoitus tai hyvinvointialueen saama muu rahoitus eivät suoraan vähennä kyseisen hyvinvointialueen rahoitusta.
Toimintatulot otetaan huomioon kustannusten jälkikäteistarkastuksessa kahden vuoden viiveellä. Tarkastus tehdään koko maan, ei yksittäisen alueen tasolla. Tarkastus tehdään hyvinvointialueiden toteutuneiden kustannusten perusteella (L 617/2021, 10 §). Näin varmistetaan, etteivät lain mukaan määräytyvä hyvinvointialueille maksettu rahoitus ja toteutuneet kustannukset erkane toisistaan.
Hyvinvointialueiden laskennallisten ja toteutuneiden kustannusten erotus joko lisätään koko maan rahoitukseen tai vähennetään siitä.
Näin ollen yksittäisellä hyvinvointialueella on kannustin hankkia ulkopuolista rahoitusta.
Esimerkki
Alue X saa 2 miljoonaa euroa ulkopuolista tutkimusrahoitusta vuonna T ja toteuttaa tätä vastaavan tutkimuksen. Tämä ei vaikuta alueen X saamaan valtion rahoitukseen vuonna T. Se ei myöskään vaikuta koko maan rahoituksen tasoon vuonna T.
Kun hyvinvointialueiden valtion rahoituksen tasoa tarkastetaan jälkikäteen vuonna T+2, tutkimusrahoitus huomioidaan toimintatulona koko maan tasolla. Näin ollen se pienentää valtion rahoitusta suhteessa toimintamenoihin.
Jälkikäteistarkastuksen vaikutus alueelle X vastaa puolestaan kyseisen alueen osuutta rahoituksen kokonaisuudesta, joka on joka tapauksessa murto-osa saadusta tutkimusrahoituksesta.
Kunnilta siirtyvät sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen tehtävät ja kustannukset, joihin sisältyvät myös muun muassa suunnitelman mukaiset poistot ja arvonalentumiset. Sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävistä ja kustannuksista kuntiin jäävät kuitenkin ympäristöterveydenhuolto ja rahoitusosuus työmarkkinatuesta.
Tuloista siirretään ns. sote-perusteiset osat peruspalvelujen valtionosuudesta (n. 70 %), veroperustemuutoksista johtuvien veromenetysten korvauksista 70 prosentin osuus, kolmasosa kuntien yhteisövero-osuudesta sekä n. 12,39 prosenttiyksikköä kunnallisverosta.
Kustannusten ja tulojen siirrot ovat koko maan tasolla yhtä suuret, mutta kuntakohtaisesti ne voivat poiketa lähtökohtaisesti merkittävästi toisistaan. Eroja rajoitetaan valtionosuusjärjestelmään sisällytettävillä tasausjärjestelyillä.
Lopullisesti siirtyvät kustannukset ja tulot määritetään uudistusta edeltävän vuoden poikkileikkaustilanteen mukaisesti. Kustannusten osalta tietoina käytetään kuitenkin kahden edellisen vuoden kuntakohtaista keskiarvotietoa skaalattuna viimeisen vuoden koko maan tasoon.
Tulojen siirto tehdään kaikkien kuntien kannalta samoilla periaatteilla. Kunnallisverotulon osalta painopistettä siirretään valtionverotuksen puolelle eikä valtion verotus voi poiketa alueellisesti.
Jos kunnallisveroa siirrettäisiin kustannuksia vastaavasti, joidenkin kuntien osalta kunnallisvero olisi siirrettävä kokonaisuudessaan hyvinvointialueiden rahoitukseen. Kunnittain eri suuruinen siirto johtaisi myös kuntalaisten verorasituksen merkittäviin muutoksiin.
Ilman muutosten rajoittamista kuntakohtaiset muutokset olisivat huomattavia. Varsinaisissa valtionosuusjärjestelmän uudistuksissa muutoksia ei yleensä rajoiteta pysyvästi, mutta koska kyseessä on nyt pääosin hallinnollinen uudistus, muutokset on perusteltua rajoittaa varsin kohtuullisiksi. +/- 60 euron asukaskohtainen enimmäismuutos tarkoittaa kunnallisveroprosentin tuottoon suhteutettuna enintään n. +/- 0,6 prosenttiyksikön muutospainetta.
Muutosta ei ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista rajoittaa esimerkiksi nollaan, koska se korostaisi liikaa poikkileikkaustilanteen mukaista muutosta ja jäädyttäisi kuntien tilanteen toistaiseksi pysyvänä tasauksena. Lisäksi tasauselementtien osuus muusta rahoituksen on jo joidenkin kuntien osalta varsin suuri ja sen kasvattaminen edelleen mm. hankaloittaisi seuraavia valtionosuusuudistuksia.
Valtionosuuskriteereihin on tehty myös eräitä tarpeellisia tarkistuksia ja niiden muutosvaikutukset voisivat kumoutua, mikäli tasapainon muutos rajattaisiin nollaan. Tästä esimerkkinä syrjäisyysluvun laskennan muuttaminen tiestön huomioivaksi nykyisen nk. linnunteitse tehtävän laskennan sijaan.
Kuntatalous on usean eri tekijän summa ja kokonaisuus, johon vaikuttavat oleellisesti mm. demografinen ja elinkeinoelämän kehitys.
Sote-uudistuksen myötä kuntien vastuulta poistuvat sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksiin liittyvät kasvupaineet, joskin toisaalta talouden tasapainottamiskeinot ovat rajallisemmat kuin nykyisin.
Tilanne voi olla jatkossa yhä haastavampi, jos kunnan talous on jo ennestään heikko. Talouden liikkumavaraa taas lisää se, että puolet pienempään budjettiin nähden yhden kunnallisveroprosentin tuotto säilyy ennallaan tai jopa hieman kasvaa.
Sote-uudistuksen suora vaikutus nettotulorahoitukseen on poikkileikkaustilanteeseen nähden enintään +/- 60 euroa asukasta kohden. Tämä enimmäismuutos realisoituu kuitenkin vasta viiden vuoden siirtymäkauden lopussa, jolloin kunnan tulot ja kustannukset ovat tosiasiassa eri tasolla kuin soten voimaantuloa (järjestämistehtävän siirtoa) edeltävän vuoden poikkileikkaustilanteessa. Sote-järjestämistehtävä siirtyy hyvinvointialueille vuoden 2023 alusta, joten poikkileikkaustilanteella tarkoitetaan tässä vuoden 2022 tilannetta.
Nettotulorahoitus eli vuosikate kertoo sen, paljonko kunnalle jää jäljelle rahoitusta investointeihin, lainojen hoitoon ja sijoituksiin juoksevien menojen kattamisen jälkeen.
Voimaanpanolain 22 §:ää sovelletaan kunnan järjestämän perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon, sosiaalitoimen ja pelastustoimen käytössä oleviin toimitiloihin. Toimitilat siirtyvät hyvinvointialueen hallintaan 1.1.2023 ja niistä tehdään säännöksen mukaisesti vuokrasopimus. Tämä koskee tilannetta, jossa järjestämisvastuu on tilat omistavalla kunnalla.
Muihin kuin 20 §:ssä tarkoitettuihin sosiaali- ja terveydenhuollon tehtäviä sekä alueen pelastustoimea hoitaviin kuntayhtymiin sovelletaan, mitä kunnasta säädetään voimaanpanolain 22–26, 28–31 ja 42 §:ssä. Näihin kuntayhtymiin lukeutuvat muun muassa kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta annetun lain (169/2007) eli niin sanotun Paras-lainsäädännön säännöksiin liittyen perustetut kuntayhtymät.
Vastaavasti niihin kuntayhtymiin, jotka hoitavat alueen pelastustoimea, sovelletaan kuntaa koskevia säännöksiä. Kuntaa koskevien säännösten soveltaminen näihin kuntayhtymiin tarkoittaa käytännössä, että hyvinvointialue vuokraa näiltä kuntayhtymiltä toimitilat samalla tavoin ja samoilla periaatteilla kuin kunnilta.
Voimaanpanolain 25 §:ssä säädetään kuntaa sitovien sopimusten ja vastuiden siirtymisestä hyvinvointialueelle. Hyvinvointialueelle siirtyvät sellaiset sosiaali- ja terveydenhuollon tai pelastustoimen toimitiloihin liittyvät vuokrasopimukset, joissa kunta itse on vuokralaisena, riippumatta siitä, mikä taho on vuokranantajana. Vuokranantajana voi siis edelleen olla esimerkiksi kunnan tytäryhteisö.
Hyvinvointialueelle siirtyvät kaikki sellaiset toimitilojen hallintaa koskevat sopimukset, joissa tosiasiallisesti on kyse toimitilan vuokra- tai muuta käyttöoikeutta koskevasta sopimuksesta ja joissa palveluja järjestävä kunta toimii, mutta ei itse omista sopimuksen nojalla hallinnoimaansa tilaa.
Hyvinvointialueella ja kunnalla on voimaanpanolain 22 §:n mukaisesti mahdollisuus sopia toimitilojen siirtymisestä myös toisin. Hyvinvointialue ja kunta voisivat siis esimerkiksi sopia, että jokin tila ei siirry lainkaan hyvinvointialueen hallintaan, esimerkiksi jos hyvinvointialue jo tietää, ettei sillä ole tilalle tarvetta ja kunnalla puolestaan on toimitilalle esimerkiksi jo ulkopuolinen ostajataho tiedossa tai se tarvitsee tilan muuhun käyttöönsä.
Lisäksi hyvinvointialue ja kunta voivat sopia, että pykälässä tarkoitettu siirtymäkauden vuokrasopimus on voimassa pitemmän tai lyhyemmän ajan kuin säädetyt 3 + 1 vuotta. Vuokran määräytymisen on kuitenkin tapahduttava säädetyn siirtymäkauden ajan siten, kuin pykälässä ja sen nojalla annettavassa valtioneuvoston asetuksessa säädetään.
Vuokrasopimusta ei sovita voimaanpanolain perusteella vaan kyse on siirtyvästä sopimuksesta, joten 3+1 -säännöstä ei sovelleta. Vuokrasopimus päättyy vuokrasopimuksen mukaisesti eikä uutta vuokrausvelvoitetta ole.
EU-oikeuden valtiontukisäännöt, kuntalain luku 15 ja hyvinvointialuelain luku 15 edellyttävät markkinoilla tapahtuvan toiminnan yhtiöittämistä. Sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen tehtävien siirtyminen kunnilta hyvinvointialueiden vastuulle 1.1.2023 tarkoittaa sitä, että kuntien on arvioitava niihin liittyvien tilojen vuokraustoimintaa myös yhtiöittämisvelvollisuuden näkökulmasta.
Kunnan omistamien, sosiaali- ja terveydenhuollon tai pelastustoimen käytössä olevien toimitilojen vuokraamisesta hyvinvointialueelle 3+1 vuoden mittaisen siirtymäkauden ajaksi säädetään voimaanpanolain 22 §:ssä. Tämän siirtymäkauden aikana tilojen vuokraaminen perustuu suoraan lakiin ja niiden vuokrataso määräytyy valtioneuvoston asetuksessa säädettävällä tavalla. Kunta ei tällöin toimi kuntalain luvun 15 tarkoittamalla tavalla markkinoilla.
Siirtymäkauden jälkeen tilanne kuitenkin muuttuu. Jos kunta jatkaa tilojen vuokraamista siirtymäkauden jälkeen esim. hyvinvointialueelle, kunnan on arvioitava, toimiiko se tiloja vuokratessaan kilpailutilanteessa markkinoilla. Jos vastaus on myönteinen, vuokraustoiminta on kuntalain 126 §:n mukaan pääsääntöisesti yhtiöitettävä (ks. HE 241/2020, s. 896).
Hyvinvointialueen vastuulle siirtyviin kuntaa sitoviin toimitilojen vuokrasopimuksiin sovelletaan voimaanpanolain 25 §:ää. Jos kunta on vuokrannut omistamansa toimitilat kunnan ulkopuoliselle taholle (kuntayhtymälle tai yksityiselle taholle), se voi jatkaa näiden tilojen vuokraamista myös järjestämisvastuun siirtymisen jälkeen.
Toimitilojen vuokraaminen on lähtökohtaisesti markkinoilla tapahtuvaa toimintaa, joka on yhtiöittämisvelvollisuuden piirissä sosiaali- ja terveydenhuollon ja pelastustoimen järjestämisvastuun siirryttyä pois kuntien vastuulta. Vuokrattaessa tilaa sosiaali- ja terveydenhuollon tai pelastustoimen palveluja tuottavalle yksityiselle taholle yhtiöittämisvelvollisuus tulee kuitenkin lähtökohtaisesti sovellettavaksi vasta sitten, kun olosuhteissa tapahtuu järjestämisvastuun siirtymisen jälkeen muutoksia (vuokrasopimuksia muutetaan tai solmitaan uusia vuokrasopimuksia).
Myöskään pelkkä suoraan lakiin perustuva vuokrasopimuksen siirtyminen (esim. sairaanhoitopiirin ja kunnan välinen vuokrasopimus) ei vielä tee vuokrausta markkinoilla tapahtuvaksi ja siten laukaise yhtiöittämisvelvollisuutta vuokrasopimuksen voimassaoloaikana.
Hyvinvointialueella on oltava hallinnassaan järjestämisvastuunsa toteuttamiseksi tarvittava omaisuus, jotta palvelujen järjestäminen on mahdollista tehtävien siirtyessä kunnilta hyvinvointialueille.
Sairaanhoitopiirien ja erityishuoltopiirien kuntayhtymät siirtyvät hyvinvointialueille varoineen ja velkoineen suoraan lain nojalla. Tämä koskee myös sairaanhoitopiirejä, joilla on alueen perusterveydenhuollon tehtäviä. Hyvinvointialueille siirtyville lainoille myönnetään valtiontakaus. Sillä varmistetaan lainojen säilyminen nollariskiluokassa ja turvataan velkojien asema lainojen siirtotilanteessa.
Kuntien ja muiden sosiaali- ja terveydenhuollon sekä alueen pelastustoimea hoitavien kuntayhtymien sosiaali- ja terveystoimen sekä pelastustoimen käytössä oleva irtain omaisuus, sopimukset sekä siirtyvän henkilöstön lomapalkkavelka siirtyvät hyvinvointialueille.
Kuntien omistukseen jäävät sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen toimitilat, jotka hyvinvointialue vuokraa vähintään kolmen vuoden siirtymäajaksi. Hyvinvointialue voi myös pidentää sopimuksen voimassaoloa vuodella. Siirtymäajan vuokrasta säädetään tarkemmin asetuksella.
Omaisuussiirroista ei makseta korvausta kunnille eikä kuntayhtymille. Kuntayhtymäosuuksien, irtaimiston ja lomapalkkavelan poistuminen kunnan taseesta katetaan ilman tulosvaikutusta kirjanpidollisesti kunnan peruspääomaa muuttamalla.
Kunta on oikeutettu korvaukseen sellaisista omaisuusjärjestelyistä aiheutuvista välittömistä kustannuksista, joiden syntymiseen kunta ei ole voinut omilla toimillaan vaikuttaa ja joiden seurauksena kunnan taloudellinen itsemääräämisoikeus vaarantuu. Tällaisia voi syntyä esimerkiksi siirtymäajan jälkeen tarpeettomiksi jäävistä kuntien omistamista toimitiloista. Korvausta on mahdollista myöntää hakemuksen perusteella. Tilannetta arvioidaan lähtökohtaisesti kunnallisveroprosentin laskennallisen korotustarpeen perusteella määräytyvän korvausrajan mukaisestiavulla. Jos kunnan mahdollisuus päättää omasta taloudestaan ilmeisesti vaarantuu, kunnalla on oikeus saada korvausta omaisuusjärjestelyihin liittyvistä välittömistä kustannuksista, vaikka korvausraja ei ylity.
Ansiotuloverotuksen muutokset pyritään toteuttamaan siten, että niillä on mahdollisimman vähän vaikutusta verovelvollisten verotuksen tasoon.
Ansiotuloverotuksen muutokset toteutetaan nykyisen verojärjestelmän sisällä. Kaikkien kuntien kunnallisveroprosentteja alennetaan yhtä monella prosenttiyksiköllä, ja valtion verotusta kiristetään vastaavasti.
Valtionverotuksen kiristäminen toteutetaan muuttamalla tuloveroasteikkoa sekä useita eri ansiotuloverotuksen vähennysten parametreja. Samalla valtion- ja kunnallisverotuksen veropohjat yhdistetään. Tämä tarkoittaa sitä, että tulosta tehtävät vähennykset myönnetään jatkossa samoin perustein ja saman suuruisena sekä valtionverotuksessa että kunnallisverotuksessa.
Kaikki ansiotuloverotuksen muutokset muodostavat kokonaisuuden, jonka tavoitteena on, että uudistus on verotuottojen kokonaismäärän ja verovelvollisten kannalta mahdollisimman neutraali. Tämän hetkisen arvion mukaan verotusta on kevennettävä noin 310 miljoonalla eurolla, jotta verotus ei kiristyisi uudistuksen voimaantullessa.
Myöskään ansiotuloverotuksen progressio ei kiristy, vaikka progressiivisen veroasteikon mukaan määräytyvä valtionverotus korvaa tasaverokannalla verotettavaa kunnallisverotusta. Tämä johtuu siitä, että kunnallisverotus on jo nykyisellään progressiivista kunnallisverotuksessa tehtävien vähennysten vuoksi. Uudistuksen jälkeen nämä vähennykset myönnetään myös valtionverotuksessa, ja ne pystystään teknisesti määrittämään yhdessä progressiivisen veroasteikon kanssa siten, että progressio ei kiristy.